Kahvakuulamaraton: ihmiskoe Saarijärven Summassaaressa 19.2.2011
Teksti: Anneli Hokkanen 2011
Helmikuinen lauantai valkeni kauniin aurinkoisena, kun kiiruhdin tarkastamaan ulkolämpötilaa. Jihuu, enää reilusti -27 astetta! Se oli sentään yhdeksän astetta vähemmän kuin kuluneella viikolla. Mutta kun monta viikkoa odotettu ihmiskoe, kuuden tunnin kimppakahvakuulailu oli päätetty pitää, niin eihän siinä muu auttanut kuin pakata auto täyteen kuulia, vaatteita, evästä ja mitä nyt siinä pakkasessa ikinä tulikaan mieleen tarvita kolmen tunnin ulkokuulailuun ja heti perään kolmen tunnin sisäkuulailuun. Ai niin, ja pitihän uimakamppeetkin pakata, kun kerran kylpylään oltiin menossa.
Ilmassa oli kylähulluuden ja miksei suuren urheilujuhlankin tuntua, kun kuulailija toisensa jälkeen lipui lumisen maiseman keskeltä Summassaaren kylpylän pihaan, jossa tapahtuman järjestäjä ja ohjaaja, Petra Virtanen kiskoi aggregaattiaan käyntiin hyytävässä pakkasessa. Aggregaatti oli jäässä eikä käynnistynyt, mutta ei se kiskominen toki hukkaan mennyt, saihan Petra siinä itselleen alkulämmöt. Sähköä järjestyi silti kylpylän seinästä, eikä Petran tarvinnut ilman taustamusiikkia laulaa.
Kello 12 aloitettiin vanhalla tutulla ohjelmalla, jota oli jauhettu nelisen viikkoa joulun jälkeen. Kun alkuverryttelyt oli moshattu läpi, mobilisoitiin nivelet notkeiksi ja ei kun nostamaan isoja kuulia paksuilla hanskoilla. Kahdeksan toistoa riitti ja vitonenkin oli fitnesstä! Hyvin kuulat nousivat, vaikka olo ei niissä tamineissa kaikkein notkeimmalta tuntunutkaan. Lämmin oli koko ajan ja commandopipon läpi oli hyvä hengittää. Väliin tehtiin jumppaliikkeitä pienemmillä kuulilla ja laskeuduttiinpa patjoillekin rääkkäämään vatsalihaksia. Tunnin loppuun pienet ravistelut ja se oli siinä. Uutta tuntia vaan koneeseen.
Petra oli rakentanut päivän siten, että ulkona tehtiin kolme erilaista tunnin kestävää ohjelmaa, jonka jälkeen siirryttiin tekemään sama kaava sisälle. Ohjelma oli loistava, sillä kolmas ja kuudes tunti sisälsi pareittain tehtävän osion, jossa toinen pareista nosti kuulia ja toinen liikehti sillä aikaa muuten. Sitten vaihdettiin osia. Varsinkin kuudennella tunnilla tämä pariohjelma nousi arvoonsa, kun huomasi, että salin ympäri juokseminen laittoi maitohapot liikkeelle. Seuraavien päivien sietämätön lihasjumi olisi ollut taattu, jos viimeinen tunti olisi pelkästään nostettu kuulaa.
Kaikki osallistujat eivät olleet ihmiskokeessa alusta loppuun, vaan tapahtumaan sai osallistua niin monelle tunnille kuin halusi ja missä kohtaa vain. Niinpä jotkut kuulasivat tunnin, kaksi, kolme tai neljä. Eniten osallistujia taisi olla ensimmäisellä sisätunnilla eli aamulla aloittaneiden neljännellä tunnilla. Porukan lisääntyminen antoi meille monta tuntia puurtaneille lisäpuhtia. Pysyi ohjelma kasassa eikä tunnelma karannut liian hysteeriseksi, kuten olisi saattanut ennalta odottaa käyvän. Pieni kepeys on tietysti aina paikallaan, ei siellä nyt sentään otsa kurtussa väännetty!
Kello 18 lopetettiin urakka hyvillä mielin ja kannettiin kuulat Petran peräkärryyn. Wau mikä tunne: me teimme sen! Porukalla sitä näemmä pystyy huikeisiin suorituksiin. Kuka pystyisi tekemään saman kotona itsestään, tai kenelle tuollainen tulisi edes mieleen – kysyn vaan.
Viisi ihmistä kuulasi koko kuusituntisen yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Yksi näistä viidestä, yli 60-vuotias, aamuviideltä yövuoronsa lopettanut mies, kiteytti päivän tunnelmat viimeisen tunnin viimeisen vartin aikana: “Tulihan se ilta lopulta!”
Osa porukasta laskeutui vielä kylpylään altaaseen hetkeksi pulikoimaan ja saunomaan, sekä samalla purkamaan päällimmäisiä tunnelmia. Lauteilla oli väsyneitä mutta iloisia – itsensä voittaneita ihmisiä – jotka myöhemmin katosivat höyryävinä ja yhtä kokemusta rikkaampina kiristyvään pakkasiltaan. Eläköön kuulahulluus!
