(Eli miten opin rentoutumaan ja rakastamaan rautapalloa)

Kotimaista kuulaskeneä seuranneet mahdollisesti jo tietävät, että käväisin vastikään Columbuksessa, Ohiossa, osallistumassa isoon kahvakuulakilpailuun. Kyseessä oli The Arnold Classic KB Competition. Kisat oli järjestetty suuren – ei – valtavan Arnold Classicin yhteyteen. Lähdin matkaan yksin torstaina päivällä. Matka kulki JFK:n kautta Columbukseen. Onneksi Steve Cotter auttoi minua jatkolentojen ja aikataulujen säätämisessä, en tiedä olisinko muuten saanut jalkoja irti maasta ollenkaan. En oikeastaan tiennyt mitä odottaa, en ollut varsinaisesti halunnut ajatella koko asiaa vaan olin kerrankin keskittynyt treenaamiseen iänikuisen ennakkohermoilun sijaan. Matka oli hauska, etenkin jatkolento New Yorkista Columbukseen lähes hulvaton. En heti löytänyt oikeaa terminaalia portista puhumattakaan, mutta ymmärsin seurata maailman isoimpia poikia, sillä oletuksella että nostovöitä kilisevä porukka ei voi olla matkalla minnekään muualle kuin Columbukseen. Vyölaukkujen perässä perille, siis. Kone oli ahdas ja miehet isoja, näiden yhteensovittaminen hymyilytti. Että onko ihminen silloin liian iso, jos penkkirivien väliin ei mahdu edes poikittain?

Kisakokemusta kahvakuulaurheilusta minulla ei ole vielä paljon, enkä ole harrastanut kuulan nostoa kilpailumielessä kuin vasta vuoden. Treenannut rautapalloilla toki, mutta kaikkea muuta kuin lajiliikkeitä tehden. Tämä oli silti jo neljäs kansainvälinen kisa johon otin osaa; olen ollut sekä onnekas että tyhmä ottaessani osaa kaikkiin mahdollisiin kansainvälisiin kisoihin, mitä viime vuonna tuli eteen. Toki nostoni ovat olleet melkoisia nöyryytyksiä, täynnä pikemminkin hätääntynyttä itkua kuin onnistuneita kisasuorituksia. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa kesäkuinen Hampuri (tempaus 16 kg, 63 toistoa), joka oli floppi siinä missä elokuinen Latvian Ventspils turnauskin (tempaus 16 kg, 89 toistoa) tavallaan oli, vaikka kehitystä olikin jo syntynyt. Huonoja esityksiä, kyllä, mutta mitä sitten?

Girevoy sport on henkisesti haastava laji, jossa kisatilanne voi olla todella ahdistava – ellei siihen ole tottunut. Tiesin, etten tulisi pääsemään jännityksestä ja sen aiheuttamista krampeista koskaan eroon, ellen opettelisi sietämään kisatilannetta. On äärimmäisen epämukavaa seistä kansainvälisissä kisoissa nostamassa surkeita tuloksia tietäen, että teen huonosti sitä mitä teen. Oma huonous on vastenmielistä. Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää kisaaminen väliin, treenata olohuoneessa ja jäädä vaille kaikkia huikeita kokemuksia. Ja toisaalta – jos aloittaisin vasta nyt kisaamisen, joutuisin aloittamaan kaiken alusta. Oli hyvä mennä, vaikka paskasti aina teinkin. Paitsi nyt. Ja jo oli aikakin.

Meidät kuulannostajat oli sijoitettu Martial Arts -halliin kahden kehän väliin, painijoiden ja nyrkkeilijöiden keskelle. Kun lämmittelimme, oli aina lähellä ettei joku takana tanssiva capoerista saanut kuulasta välittömästi päähänsä. Lämmittelyalue oli nostolavojen takana. Tilaa ei ollut paljon, mutta sitä oli riittävästi. Kaikkiaan paikalla oli yli sata GS-nostajaa, joista noin puolet naisia. Kuten kuvista näkyy, nostotilanne ei ollut verrattavissa omaan olohuoneeseen, eikä keskittyminen tulisi olemaan helppoa, ajattelin ensin. Oikeastaan tuonne halliin päästyäni olin varma, etten pystyisi keskittymään niin hyvin, että saisin kuulat liikkumaan rennosti. Olen niitä tyyppejä, joita pitää vähän rauhoitella. Toisaalta koko tilanne oli kaikkiaan niin absurdi, että taisin irrottautua todellisuudesta kokonaan.

Kuten kuvista näkee, tila itsessään oli valtava, ihmisiä tulvi kaikkialta, toinen toistaan muhkeampia silikoneja ja olkavarsia työntyi esiin joka kulman takaa. Toki – olihan kyseessä Arnold Classic.

Kisamatkat ovat tavallaan maksaneet itsensä takaisin, sillä tapasin kesäkuussa Hampurissa Catherine Imesin. Läntisen GS-maailman huippunostajan, joka on valmentanut minua sähköpostin välityksellä kesästä lähtien. Catherinelta olen saanut loistavia vinkkejä, treenejä ja apua tekniikoiden suhteen. Vaikka harjoitteluni ei ole aina ollut optimaalista (on ollut viikkoja, jopa kuukausia, ettei niitä ole ollut ollenkaan), olen silti tehnyt vuoden mittaan paljon pitkiä sarjoja ja saanut viimein kammettua 16 kg kuulan nätisti pääni päälle. Minuutti toisensa jälkeen. Olen ollut systemaattinen, toki kyllästynyt aika ajoin, mutta maanis-aggressiivisella vimmalla harjoitellut tekniikoita ja tehnyt toistoja toisen perään. Epämukavaa? Kyllä. En treenaa saleilla, joissa tuoksuu eukalyptus ja joiden suihkuista valuu sitruunaa tukkaan. Olen kotona tai ulkona, yksin ja kyllästyneenä. Ja teen silti.

Miten valmistauduin suoritukseeni? Työnnöt oli ensin ja meidän vuoromme noin klo 9 aamulla. En ollut saanut aamukahvia (apua!), koska jokaiselle kahviluukulle oli satojen metrien jono. Join vettä, söin banaanin ja pummasin proteiinipatukan Philipiltä – ja tuo maaginen amerikkalaiskeksi taisi pelastaa työntösettini. Olin edellisenä iltana katsellut Caten kanssa vähän tekniikkaa, eikä se mennyt hyvin ainakaan vesipullolla. Vielä lavalle mennessäni pelkäsin, että olen unohtanut miten työntö ylipäätään tehdään. Edelleen yritin tietoisesti olla ajattelematta koko asiaa. Nyt jos koskaan oli myöhäistä opetella uusia temppuja. Katselin muiden naisten nostoja, sivusilmällä painia ja menin lämmittelemään kun kuulin nimeni mainittavan.

Alkavat ottelut, meteli, valtava yleisömäärä ja yleinen hälinä saattoivat jopa tehdä hyvää keskittymiselleni. Kun olin nostanut useita minuutteja, ja joka paikkaan jo sattui, tiesin kuitenkin että viiden metrin päässä kehässä joku ottaa paraikaa iskuja päähän. Minua sattui vain käteen ja keuhkoihin, toista ehkä naamaan. Ihan reilua. Ja niin nostin täydet 10 minuuttia, vimmalla – käytössä oli kaikki stamina mitä itsestäni sain irti. Tein oman ennätykseni, 157 toistoa. Alussa tahti oli liian tiukka, hieman rauhallisemmalla aloituksella olisin voinut saada vähän enemmän toistoja. 10 minuutin jälkeen meinasi lähteä taju, joten tiesin tehneeni sentään jotain oikein.

Tempausten oli määrä alkaa yhdeltä. Niinpä jatkoin vaeltelua pitkin tungosta, söin liikaa proteiinipatukan palasia ja haistelin testosteronia (tai en haistellut, sitä vaan oli ilmassa aika paljon). Käväisin Starbucksissa imaisemassa ämpärillisen kahvia ja mukillisen kaurapuuroa, ja palasin takaisin Arnoldiin fiilistelemään.

Oli siellä kaikenlaista, todellakin.

Ennen tempausvuoroa kuulimme, että itse kuvernööri A aikoo tehdä jonkinlaisen kierroksen hallissa, ja kun tämä tapahtuisi, kaikki kisaaminen ja urheilu pitäisi keskeyttää. No, GS ei ole niitä lajeja, joissa voi keskeyttää suorituksen ja jatkaa uudestaan, joten meidän piti laittaa koko homma jäihin. Tilanne oli sikäli haastava, että kukaan ei tiennyt tarkalleen milloin Arnold tekisi ohimarssinsa, ja kun se olisi ohi, olisi heti minun vuoroni nostaa. Aikaero ja heikot yöunet olivat saaneet aikaan myös sen, että meinasin muutaman kerran nukahtaa hallin lattialle toisten nostajien jalkojen juureen. Toisaalta niiden muutaman tunnin aikana ehdin lämmittelemään kolmesti ja aina kyseessä oli väärä hälytys. “Lopeta, ei se tulekaan vielä” – kuulin monta kertaa. Ja kun Arnold viimein tuli, puhui ja meni, olin niin ylikierroksilla etten muistanut enää jännittää.

Survoin käteni syvälle magnesiumlaatikkoon ja menin nostamaan – ilman pienintäkään käsitystä siitä, miten nosto tulisi sujumaan. Toki olin asettanut kunnianhimoisen tavoitteen 150 toistoa, mutta olin melko varma etten tulisi saavuttamaan sitä. Ja alussa menikin huonosti. Kädet eivät toimineet haluamallani tavalla, tunsin jo alussa että tekniikka pettäisi ennen kuntoa. Jostain syystä sain kuitenkin aina koottua itseni ja yläasennon uudestaan, vaikka heikkoa tekikin. Ja siinä vaiheessa, kun numerot alkoivat kiivetä yli sadan, yli kymmenten, sain lisää voimia ja kaikkiaan jokaikinen toisto oli vieläpä hyväksytty. Tein 154 tempausta 16 kg:lla.

Se ei ole maailmanluokan tulos, mutta minulle se oli kova lukema. Kokonaisuutena saamani pisteet olivat hyvät (311), sain hopeamitalin kaulaan ja hymyn naamalle. Lorraine Patten oli järjestänyt kerrassaan huikean tapahtuman, jossa kaikki sujui upeasti alusta loppuun, siitä huolimatta että kohtasimme yllätyksiä, joihin emme voineet vaikuttaa.

Minä ja Catherine Imes (joka luonnollisesti vei kultaa)

Seuraavana aamuna (huomaatteko, jätän kertomatta illasta mitään) menimme aamiaiselle Waffle Houseen, jossa elin pulpfictionmaisen hetken Caten ja Icechamberin Mayan ja Stevenin kanssa.

Istuin tiskillä vastavoideltu ja siirappinen lämmin vohveli edessäni, kun tarjoillijamme Renee alkoi yhtäkkiä riidellä toisen tarjoilijan kanssa. Renee löi toista naista naamaan ja pian daamit siirrettiin ulos jatkamaan tappelua. Jukeboxissa soi Madonnan Holiday, asiakkaat ihmettelivät ja äänekäs kissatappelu yltyi entisestään. Minä odotin lähinnä hetkeä, jolloin Vincent Vega astuisi sisään aseen kanssa. Ravintolapäällikkö rauhoitti tilanteen laittamalla Michael Jacksonin Thrillerin soimaan. Se auttoi. Reneekin tuli myöhemmin hymyssä suin pyytämään meiltä anteeksi ja kaatamaan lisää kahvia.

Mitä nostamani tulos oikeastaan tarkoittaa? Ihmiselle, joka ei ole nostanut kahvakuulaa tai muita painoja aikaa vastaan, tai tehnyt pitkää sarjaa ilman taukoja, tulos ei varmaankaan kerro mitään. Joidenkin taas olen joskus kuullut naureskelevan, että GS kevyine painoineen on villalangan nostoa, eikä ole mitenkään verrattavissa esimerkiksi koviin penkkituloksiin. No, ei todellakaan ole.

GS on minun ja monen muunkin mielestä lähempänä kamppailulajeja kuin maksimiykkösten nostoa, siitäkin huolimatta että me nostamme painoja. Mutta teemme sitä aikaa vastaan; teemme sitä 10 minuutin erissä, joista kumpikin on intensiivinen kamppailu rautaa vastaan, alusta loppuun saakka. Kun alussa on vaikeinta ottaa rauhallisesti ja voimia säästellen, lopussa tekeminen muuttuu jo lähes mahdottomaksi. Väsyneenä pienetkin yksityiskohdat alkavat ratkaista. Ja silti sitä jatkaa niin kauan, kuin mahdollista. GS on taitolaji, joka vaatii kestävyyden ja voiman lisäksi myös liikkuvuutta ja henkistä kanttia. Mutta ensisijaisesti tekniikkaa.

GS on äärimmäisen fyysistä, haastavaa, henkisesti raskasta ja osin jopa nöyryyttävää. Kädet vuotavat verta (no ei aina), keuhkot eivät enää toimi, jalat ovat maitohapoilla jo ties monettako minuuttia. Ei ole harvinaista, että nostaja tekee toistoja, joita tuomari ei enää laske, koska lukitukset eivät ole riittäviä. Porukka huutaa ympärillä, jokainen tehty toisto arvioidaan tarkkaan. Liikkeen on väsymyksestä huolimatta oltava täydellinen; kuulan on noustava pään päälle ja lukitusten tulee olla kohdillaan. Jos näin ei ole, suoritettu liike on ollut turha.

Ja tämä kaikki on äärimmäisen houkuttelevaa. Addiktoivaa. Kiehtovaa. Laji tarjoaa taatusti haasteita vaikka loppuelämäksi – aina jostain löytyy vielä isompi kuula, aina voi nostaa vielä paremmin, nopeammin, voimakkaammin. Tai rennommin. Ja on sanomattakin selvää, että GS-treenin edut näkyvät ennen pitkää muuallakin. Taidoissa tai vaikka ulkonäössä, mitä kukin kohdallaan nyt arvostaakin. GS on kuin rankkaa ojankaivuuta, sillä erotuksella että me useimmiten pidämme paidan päällä.

En ole harrastanut nyrkkeilyä. Matkani jatkuessa New Yorkiin ja New Jerseyhin sain yksityisopetusta Lorraine Pattenin ystävältä Ron Liptonilta, joka eittämättä tietää maailmasta ja nyrkkeilystä yhtä sun toista (kaiken), kuten internetistä tulee ilmi. Nyrkkeilijä, tuomari, mustan vyön judoka… Ron oli vaikuttava ja nyrkkeily vaikeaa. Mutta tuli heti selväksi, että jos tässä vaiheessa pystyn työntämään tai tempaamaan 16 kg kuulan ilmaan 16 kertaa minuutissa (ja jatkamaan sitä 10 minuuttia putkeen), pystyn varmasti myös lyömään kovaa, jos opettelen. Eikä ensimmäisenä petä myöskään kestävyys. Ja se ei voi olla väärin, eihän?

Olen todella, todella onnellinen siitä että lähdin tuolle matkalle. Vaikka se oli kallis, ja vaikka treenasin siihen kiireessä ja melkein liikaa, vaikka rikoin taas kämmeneni ja vaikka MasterCard on nykyään kaikkea muuta kuin ystävä.

GS kulkee kovaa vauhtia ympäri maailmaa, uusia nostajia, maita ja joukkueita ilmaantuu sieltä sun täältä. Laji kasvaa ja leviää. Olemme vasta alussa, eikä loppua näy. Itsekin olen vasta aloittelija, ja mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. Hieno, hieno laji, johon kaikki ovat tervetulleita.

Ja jos ette vielä innostuneet lajista, kerrottakoon että GS KIINTEYTTÄÄ.

Teksti ja kuvat: Kukka Laakso

PS. Jos jotain negatiivista haluaa välttämättä tuosta kisareissusta kaivaa, se oli tämä ällötys, Naked Cowboy. En koskenut.